Kauden 2019 - 2020 Yhteenveto - sinne ja takaisin.

Kausi 2019-2020 on nyt SM-viestejä lukuunottamatta ohi. Kausi päättyi 14.8. Kalevan kisojen finaaliin, joka päätti pettymysten ja loukkaantumisten piinaaman kauden, Kalevan Kisojen finaalin 6. sijaan ajalla 48.51. Kalevan Kisat juoksin osittain hajonneella oikean jalan lonkankoukistajalla, sillä Kalevan Kisa -viikon maanantaina magneettikuvista löytyi n. 1 cm kokoinen lihasrepeämä koukistajasta ja samalla alueella noin 4 cm ödeemaa. Jalka kuitenkin teipattiin huolella “pakettiin”, jolloin kaikki muu paitsi ihan täysvauhtinen maksimaalinen juoksu oli mahdollista. Kaudelle 2019-2020 odotukset olivat suuret, sillä olinhan ollut lähes puoli vuotta Iso-Britanniassa harjoittelemassa Euroopan huippujen treeniolosuhteissa. Joulukuussa 2019 kerroin Yleisurheilu.fi:n haastattelussa mietteitäni Britti-harjoitteluuni liittyen,  (Erik Back viihtyy britti Nick Dakinin treeneissä: Juokseminen on aika paljon ”hapollista” ja nopeuskestävyyspainotteista) mutta päätin vielä näin kauden lopuksi avata hieman lisää mietteitäni tästä kaudesta. Olen vuodesta 2016 pitänyt aktiivisesti treenipäiväkirjaa ja usein olen myös tehnyt vastaavanlaisen (huomattavasti lyhyemmän) yhteenvedon kuin nyt. Tapanani ei ole ollut julkaista näitä missään, mutta ajattelin, että tämä hieman erilainen harjoitusvuosi voisi antaa hieman perspektiiviä siitä, miten ulkomailla harjoitellaan 400 m:ä minun näkökulmastani ja mahdollisesti rohkaisemaan muita kotimaisia yleisurheilijoita ja valmentajia hakemaan uusia virikkeitä omien rajojemme ulkopuolelta.

Lähes 11 kuukautta sitten lähdin oman elämäni Bilbo Bagginsina tutkimusmatkalle Loughboroughin yliopistolle Iso-Britanniaan tavoitteenani selvittää mitä 47 sekunnin alitus 400 m:llä oikein vaatii. 47 sekunnin alitus (paremmin tunnettuna #phase46:ena) ja yleisen sarjan Suomen mestaruus ovat jo pidemmän ajan olleet urheilu-urani suurimmat tavoitteet. Nuorempana olin varma, että juuri minä tulen olemaan se juoksija joka alittaa Markku Kukkoahon vanhimman,  jo lähes 50 vuotta vanhan Suomen ennätyksen 45.49. Vanhempana olen kuitenkin hyväksynyt, että alle 46 sekunnin juokseminen vaatii niin kovaa lahjakkuutta etenkin nopeusominaisuuksien osalta, että se tuskin osaltani onnistuisi edes koko matkan kiertävällä myötätuulella. Sen sijaan 47 sekunnin alitus on jo vuosia tuntunut realistiselta tavoitteelta ja etenkin syksyllä 2019 olin lähes varma, että on vain ajan kysymys, milloin siinä onnistun, sillä olinhan jo samana syksynä juossut Ruotsiottelussa ennätyksekseni 47.64.

Vuodet 2016-2019 juoksin Atte Pettisen valmennuksessa, jossa etenkin nopeus- ja voimaominaisuudet kehittyivät mukavasti. Näinä vuosina Aten ryhmässä oli runsaasti erittäin hyviä ja lahjakkaita pikajuoksijoita, joiden kanssa sparrassimme toisiamme viikosta toiseen. Aten ryhmässä ryhmähenki oli aina pelkkää timanttia ja treeneihin oli aina mukava tulla. Näinä vuosina asuin ja opiskelin viikot Turussa, jossa harjoittelin paljon ennen kaikkea Roope Saarisen kanssa, mutta mukana oli usein myös Ville Wendelin ja Joni Vainio-Kaila. Jälkeenpäin hieman harmittaa, että emme Turussa hyödyntäneet paremmin yhteisharjoitusmahdollisuuksia, sillä asuihan samoilla seuduilla muun muassa Eetu Viitala, Markus Teijula, Tuomas Lehtonen ja myöhemmin Eljas Aalto. Aten ryhmässä suurin kompastuskiveni oli, että viimeisenä vuotena olin ainoa miespuolinen juoksija joka juoksi 400 m:ä päämatkanaan. Roope keskittyi pääasiassa 200 m:lle ja muut kaverit 100 m:lle. Tästä syystä halusin kauden 2019 jälkeen jatkaa harjoitusta ennen kaikkea 400 m:in ryhmässä.

2019-2020 kausi oli ennen kaikkea “make it or break it” -kausi. Syyskuun lopussa muutto Englantiin ja vaihtoon Loughborough:n yliopistoon ja kokeneen Brittikoutsi Nick Dakinin valvovien silmien alle. Dakin on yksi Euroopan kokeneimpia 400 m:n ja 400 m:n aitojen valmentajia ja hänen alaisuudessaan juoksee ja on juossut mm. Martyn Rooney, Jessica Turner, Richard Buck, Chris Rawlinson, Rhys Williams, David Gillick, Kemel Thompson, Iwan Thomas ja Meghan Beesley.

Idea vaihtojaksosta Englantiin syntyi ennen kaikkea siksi, että kehitykseni 400 m:llä on ollut tasaista mutta valitettavan pientä viimeisen 7 vuoden aikana.

Tilastopajan arkistosta näkee nopeasti, että vuosien 2013-2019 aikana kehitystä on keskimäärin tullut vain noin  0.1583 sekuntia vuodessa ja ennätys on parantunut 7 vuodessa 0.95 sekuntia:

2013  48.59  

Göteborg SWE 29.6.

2014  48.43  

Lahti 15.6.

-0.16

2015  48.08  

Lahti 15.8.

-0.35

2016  48.64  

Somero 24.6.

+0.56

2017  47.86  

Helsinki/E 16.8.

-0.78

2018  47.80  

Turku 19.6.

-0.06

2019  47.64 

Stockholm SWE 24.8.

-0.16

2020  48.05i  

Helsinki 9.2

+0.41

En myöskään ollut kandivaiheessa vaihdossa ja kun huomasin, että Hankenilla oli yhtenä vaihtoyliopisto-vaihtoehtona maailmankuulu “urheiluyliopisto” Loughborough, oli helppo tarttua tilaisuuteen. Vaihtojakso myös pidensi yliopisto-opiskeluaikaani puolella vuodella jolloin tiesin varmuudella, että pystyisin täysillä panostamaan urheiluun vielä kesään 2020 asti.

Treenipäiväkirjan mukaan ensimmäinen harjoitus Loughboroughssa Dakinin ryhmässä oli 30.9. Syksyn harjoitukset olivat hyvin erilaisia ja ennen kaikkea korkeatehoisempia kuin mitä olen Suomessa ns. pk-jaksolla tottunut tekemään. Viikon angiinajaksoa lukuunottamatta syksy sujui hyvin vaikka etenkin ensimmäiset 6 viikkoa oli suoraan sanottuna yhtä tuskaa. Nurmivedot märällä rugbykentällä kestävyyspiikkarit jalassa tuli valitettavan tutuiksi ja usein viikon ainoana lepopäivänä sunnuntaina oli ohjelmassa pelkkää lepoa ja NFL-otteluiden seurailua, sillä muuta ei olisikaan jaksanut tehdä.

Noh, kaikkeen tottuu ja 16.11 treenipäväkirjassa lukeekin lauantain nurmivetojen kohdalla seuraavat mietteet: “Aaaah vihdoin! Viimeisiä grass runeja viedään ja vihdoin rupee tuntumaan tutulta ja hyvältä. Seitsemässä viikossa siitä, että sain tytöiltä dunkkuun siihen, että olin koko ryhmän nopein viimeisessä kolmessa vedossa tuntuu kieltämättä hyvältä! Seamus ja Martyn toki puuttui mutta muita äijiä nopeammin. Hapoilta ei vältytty mut muuten tuntuu hyvältä”

Seuraavalla viikolla jätettiin jo syksyn nurmivedot pois ja siirryttiin radalle kovempaan ja happopainoitteisempiin vetotreeneihin. Edellisen viikon lauantain hyvänolon tunne hävisi kuin tuhka tuuleen kun 19.11 vuorossa oli ensimmäistä kertaa 3x300 m +100 m 1/10’:

“Paaaaaljon pahempi kun osasin odottaa. Tavoiteaika oli 38-39 sek ja lähdin vetämään vetoja. Eka oli suht helppo ja tokassa käytin liikaa voimia loppusuoralla ja en ehtinyt palautumaan kolmanteen. Kolmannen jälkeen olin istumiskunnossa mut jotenkin sitä pystyy aina 100 m juoksemaan jos täytyy. 15.7sek vika satku ja sen jälkeen pahimpia happoja mitä vuosiin ollut. Laatta lensi ekaa kertaa treeneissä vuosiin. Saapa nähdä palautuuko tästä... Etureisi kramppasi ku koitin nousta ylös…”

Happohommilla jatkettiin marraskuusta joulukuuhun ja suurin kysymysmerkki liittyi nopeusominaisuuksiin. Rentoja “hapottomia” 60 m:siä joita tuli Aten kanssa tehtyä miltei joka tiistai 3 vuoden ajan puuttuivat ohjelmasta täysin ja punttiharjoittelu oli pitkälti ollut pidempiä sarjoja pienemmillä tehoilla. Piikkareilla oli tehty jonkin verran kelkkavetoja jo marraskuusta lähtien mutta 5. joulukuuta tehtiin ensimmäistä kertaa nopeutta ilman kelkkaa. Alkuun teimme tekniikka- ja frekvenssidrillejä miniaidoilla ja päälle 4x60 m:siä. Huoli kadonneesta nopeudesta väheni kun 60 m:set liikkuivat suhteellisen reipasta vauhtia, nopeustreenien puuttumisesta huolimatta.

Joulukuun lopussa ja tammikuun alussa tehot ja vauhdit kovenivat sekä happovedoissa että nopeustreeneissä ja samalla itseluottamus ja odotus tulevaa hallikautta kasvoi. Tammikuun alussa teimme myös hyppytestit ja mitattiin rasvat. Puntit muuttuivat myös enemmän lajivoimaksi ja painoa tiputettiin. Punteissa oli paljon hyppyjä sekä kelkkavetoja. Kovien treenien sekaan Nick sijoitteli välillä muutamia nurmitreenejä, joissa joko juostiin lyhyitä ylämäkivetoja tai lyhyempiä nurtsivetoja, esim. 4x60 sek.

Hallikautta varten ei herkistelty lainkaan. Nick sanoi, että saa kisata hallissa jos haluaa mutta ⅔ jätti hallikauden kisat välistä. Minä kuuluin vähemmistöön joka kisasi hallissa ja silloin jos lauantaina oli kisat,  tiistaina hapotettiin treeneissä normaaliin tapaan, mutta torstaina joko kevyempi päivä tai lepopäivä. 1.2 saavuin takaisin Suomeen vaihdon päätyttyä ja heti matkustuspäivän jälkeen juoksin myllyssä 200m:llä uuden halliennätyksen 21.86 hyvällä juoksulla. Hallikausi oli lyhyt mutta onnistunut sillä se oikeastaan meni juuri niin hyvin kuin voi vaan mennä. Kova uusi lyhyen radan halliennätys nelkulla (48.05) ja toinen sija Pohjoismaisissa Nordic Games:ssä ja kaikkien aikojen Suomen tilastossa sijalle 9. Viikkoa myöhemmin Suomen Mestaruus Tampereella ajalla 48.20. HUH! Nyt vihdoin löytyi se yleisen sarjan Suomen mestaruus plakkarista. Toki, eihän se ole ihan sama asia kuin Kalevan Kisojen mestaruus, joten kesää kohti...

Hallikauden jälkeen motivaatio oli huipussaan ja unelma 46.x -alkuisesta ajasta rupesi tuntumaan jo täysin realistiselta. Nick kuitenkin rauhoitteli ja sanoi, että jos onnistun pysymään kevään terveenä niin ainakin 47.5 alle pitäisi kesällä pystyä.

Hallikauden jälkeen pidin tasan yhden päivän taukoa ja jo seuraavana tiistaina juostiin 4x300 m 4’ palautuksella. Yksi suurimmista eduista Loughboroughssa oli ryhmäharjoittelu. Ryhmässä oli Rooneyn lisäksi paljon kovia yliopistojuoksijoita. Rooneyn kanssa harjoittelin yhdessä vain muutaman kerran, mutta parhaat yliopistojuoksijat antoivat ihan tarpeeksi vastusta. Hyvänä päivänä pystyin haastamaan heitä, etenkin nopeustreeneissä, ja huonoina päivinä piti pitää huoli, etteivät nopeimmat tytöt tule vierelle ja ohitse. Suomeen palattuani koin tärkeäksi treenata ryhmässä niin paljon kuin mahdollista. Perustin heti alkajaiseksi “Outcasts” -nimisen WhatsApp-ryhmän jossa sain etenkin Jevgeni Alexandrovista ja Aleksi Sairaisesta uudet treenikaverit. Keväällä tuli myös tehtyä jonkin verran yhteistreenejä Vesa Sjöstedtin, Lasse Fagerholmin ja Pekka Mäkelän treeniryhmien kanssa.

Maaliskuussa lähdin “etelänleirille” takaisin Loughboroughin kolmeksi viikoksi ennen koronan alkua. Maaliskuun leirillä oli sekä huonoja että hyviä treenejä, mutta ei oikeastaan siltä väliltä. Anaerobiset treenit alkoivat olla jo paljon kovempia kuin mitä ennen hallikautta, etenkin kun treenasin tämän jakson Rooneyn ja muiden kovempien kavereiden kanssa. Muut eivät olleet kilpailleet hallikaudella ja ehkä näin ollen olin hieman “jäljessä” heistä, jotkä olivat harjoitelleet kovempaa helmikuun kuin minä. Ei mikään super-onnistunut leiri joka päättyi totaalihyytymiseen 3x450 m treenissä.

16.3. palasin takaisin Suomeen ja olin karanteenissa 2 viikkoa jolloin kaikki vedot tuli vedettyä ulkoa +3 asteessa ja puntit sain tehtyä isäni Tomaksen kotipuntilla. Karanteenin jälkeen pystyin tekemään sekä juoksuharjoitukset että puntit sisätiloissa hyvissä olosuhteissa. Huhtikuussa oli hieman vastaava tilanne kuin joulukuussa; vauhdit ja tehot kovenivat ja samat treenit, jotka tuli tehtyä joulukuun lopussa ja tammikuun alussa alkoivat liikkua nyt kovempaa. Huhti-toukokuussa juostiin paljon kovia kolmosen treenejä (2x300 m, 3x300 m +100 m, 4x300 m + 100 m) ja yksi onnistuneimmista treeneistä oli huhtikuun 21 päivänä juostu 4x300 m + 100 m 1/12'. Kaikki vedot olivat tasaisen kovia ja keskiarvo kolmosilla 37 sekunnin pintaan. Ekaa kertaa uran aikana oli fiilis, että alle 37 sekuntiset vedot tuntuivat “hölkältä” ja odotus kesää kohti rupesi kasvamaan viimeistään siinä vaiheessa kun 7. toukokuuta juoksin  +11 asteessa eltsussa 2x300 m treenissä ekan vedon 33.5 sek. Toukokuun alkuun mahtui myös huonompia suorituksia, kuten esim. täyshyytyminen 2x450 m treenissä. Keväällä tuli myös huomattua, että yli 400 m:set kovat vedot on minulle todellista myrkkyä ja tässä treenissä jäin tokassa vedossa tavoiteajasta huimat 7 sekuntia(!).

16.5. juoksin Zenjan kanssa Eltsussa kevään toisen testijuoksun. Vuorossa oli 150 m + 120 m + 100 m + 80 m /8' . Testi meni hyvin ja testin mietteet olivat seuraavat: “150 m:nen oli varmaan yksi kovimpii mitä oon ikinä juossut. Etenkin sisällä putkessa. Loput oli ihan ok peruskauraa. Tehoja saa tällä hetkellä tosin hyvin irti, mikä tarkoittaa, että ei ihan palaudu noihin muihin vetoihin. Mut ei nekään huonosti tullut. Voi olla tyytyväinen ja iso plussa ettei tullu mitään tuntemuksia / kipuja.”

26.5. oli vuorossa kevään viimeinen kova treeni ennen kuin 31.5. oli tarkoitus aloittaa kesän kilpailut 300 m:n kisalla. Ohjelmassa oli 2x200 m + 2x120 /15/1' jonka tarkoituksena oli toimia pääasiassa 400 m:n juoksun vauhtitotutteluna. Ekassa sarjassa 200 m:n veto rullasi hyvään myötäiseen yllättävän hyvin aikaan  22.0 ja 120m minuutin palautuksella ei tuntunut erityisen rankalta. Tokaan vetoon lähtiessä ajattelin hieman koventaa vauhtia ja taisin Zenjalle ja Aleksi sanoa, että alle 22 sekunnin saisi mennä. Tullessani kaarteesta ulos vasemmassa takareidessäni “napsahti” ja veto täytyi jättää kesken. Alkuun kipu oli lievää, mutta magneettikuvissa selvisi, että kyseessä oli muutaman sentin repeämä. 30.5. olin jo pyörän selässä tekemässä anaerobisia treenejä mutta valitettavasti edes pyörällä sotkeminen ei korvaa kovaa juoksutreeniä.

Kesäkuun loppupuolella sain jo piikkarit takaisin jalkaan mutta etenkin nopeuskestävyystreenit olivat alkuun harvinaisen vaikeita. Sama 3x300 m treeni jonka olin tehnyt huhtikuussa kulki nyt keskiarvoltaan 0.7 sekuntia hitaammin. Nopeusominaisuudet ei ilokseni ollut oikeastaan hidastuneet lainkaan ja kesäkuun lopussa  juoksin 150 + 100 m treenissä kovempaa kuin mitä koskaan aikaisemmin. 29.6. pääsin vihdoin avaamaan kauden Vantaalla 300 m:n juoksulla. Kello pysähtyi aikaan 33.90 joka jäi kesäkauteni ainoaksi ennätyksekseni. Aika tuntui siinä hetkessä hieman laimealta, mutta juoksussa etenkin ensimmäinen 200 m:ä liikkui kelpo vauhtia. Muutama päivä myöhemmin 3.7. avasin kauden 400 m:n puolella tuulisessa Tuusulassa. Vähän liiankin kevyellä juoksulla voittoaikani juoksussa oli 48.22. Päällimmäinen ajatus juoksusta oli pettymys, sillä olinhan jo hallissa muutama kuukausi sitten  juossut muutamaan otteeseen kovempaa. Heinäkuussa palautuminen oli huonoa ja nopeus kadoksissa. Juoksin nopeustreenin yhteydessä lentävän 20 m:ä kennoihin aikaan 1.99, kun parhaimmillani olen juossut hallissa 1.93. Huhtikuussa tuli myös juostua 300 m:ä uudestaan hyvissä olosuhteissa 34.15 ja Kalevan Kisoja varten juoksien tuplapäivän 400 m:n kisoja aikoihin 48.61 ja 48.53. Hieman rupesi haiskahtamaan, että kyseessä saattaisi olla hermostollisia ongelmia ja oli aika rauhoittaa tilannetta ja lisätä lepopäiviä kalenteriin.

28.7. kävin Turussa juoksemassa kauden ainoan 200 m:n kilpailuni aikaan 21.77. Aika oli muutaman kympän ennätyksestäni ja valoa rupesi taas näkymään tunnelin päässä. Kalevan Kisojen starttiin oli tässä vaiheessa 2.5 viikkoa. Saman viikon perjantaina ohjelmassa oli 2x220 m nelkun alkuvauhtia. Tässä treenissä jouduin molemmissa vedoissani väistämään radallani olevia ihmis- sekä aitaesteitä. Toisessa vedossa havahduin napsahdukseen nivuksen / lonkankoukistajan alueella. En kokenut vammaa erityisen suureksi alkuun joten en käynyt magneettikuvissa. Kivut kuitenkin jatkuivat ja juoksemisesta ei tullut mitään joten päätin 10. elokuuta käydä magneettikuvissa. Kuvista ilmeni pieni lihasrepeämä joka vaivasi juoksussa. Olin jo tässä vaiheessa päättämässä kauttani, mutta keskiviikko aamuna päätin, että kaadun mieluummin saappaat jalassa kuin, että luovuttaisin. Tästä syystä suuntasin torstai-iltapäivänä Turkuun kokeilemaan jos jalalla kuitenkin pystyisi  juoksemaan. Hyvällä teippauksella ja adrenaliinin avulla pystyin juoksemaan hitaasti mutta miltein kivutta. Juoksun jälkeen jalka oli hyvin arka ja olotila hyvin epävarma. Perjantain finaalin verryttelyssä jalka oli jo huomattavasti kipeämpi kuin mitä torstaina ja harkitsin finaalin väliin jättämistä. Koin kuitenkin, että hyvällä juoksulla pystyisin taistelemaan sm-mitaleista joten päätin lähteä finaaliin juoksemaan. Jalka onnekseni kesti, mutta en pystynyt tarjoamaan todellista vastusta muille finalisteille ja saavuin maaliin kuudentena, joka on jaettu huonoin sijoitukseni mitä olen niissä karkeloissa saavuttanut. Katsomosta kerrottiin, että oikea jalka näytti “laahaavan” verrattuna vasempaan ja siltä se kieltämättä tuntuikin.

Kalevan Kisat eivät itsessään olleet minun osaltani niin suuri pettymys kuin mitä kesän kisakausi oli kokonaisuudessaan ollut. Toki, jos kesään mahtuu kaksi lihasrepeämää, on vaikeata odottaa ennätylsukuja. Hyvän hallikauden ja ennen kaikkea onnistuneen kevään jälkeen olisi ollut toivottavaa nähdä kuinka kovaa olisin tänä kesänä pystynyt juoksemaan. Alkukesän 33.90 300 m:llä ja 48.22 400 m:llä olivat kesän parhaat suoritukseni, vaikka ne siinä hetkessä tuntuivatkin pettymyksiltä. Niiden tulosten perusteella uskon kuitenkin, että jos olisin pysynyt terveenä olisi 400 m:n aikani voinut lähennellä 47.5 aikoja. Jossittelu on kuitenkin aina turhaa ja koska en päässyt mittaamaan itseäni kunnolla radalla tänä kesänä, on mielestäni mahdotonta sanoa, olisiko tämä radikaali muutos harjoittelussani tuottanut sen suurempaa kehitystä kuin mihin olen tottunut viimeisen seitsemän kesän aikana. Kuitenkin on mielestäni hyvä huomioida, että Dakin on hyvin kokenut valmentaja ja brittiurheilijat ovat yleisesti olleet hyviä 400 m:n juoksijoita. Uskon myös itse, että kovia aikoja 400 m:llä juostaan pääasiassa ainoastaan kovalla 400 m:n harjoittelulla. Suurin osa oman treeniryhmäni urheilijoista ei ole koronan takia vielä tätä kirjoittaessani kilpaillut tänä kesänä, mutta kova ja hyvin lupaava 400 m:n aituri Alex Knibbs juoksi eilen (16.8) 400 m:n sileän aikaan 46.96, sekä Loughboroughn yliopistolla on myös muutama muu 400 m:n ryhmä, jossa Michael Bakerin nuoret yliopistourheilijat ovat parannelleet 400 m:n ennätyksiään lukuihin 46.16 ja 46.45 tänä kesänä. Mielestäni heidän ryhmänsä harjoitteli vielä kovempaa ja vahvemmin anaerobisella kynnyksellä vuoden ympäri kuin mitä Dakinin ryhmässä teimme.

Jos tämä kausi oli “make it or break it” -kausi, niin tämä valitettavasti päättyi “break it” -puolelle. Vielä en tässä vaiheessa osaa sanoa, mitä tämä tulevaisuudessa tarkoittaa urheilu-urani osalta, mutta kuten ylempänä kirjoitin,  koen ryhmäharjoittelun hyödyn yhtenä suurimmista eduista mitä Englannista sain. Koen haastavana harjoitella yksikseni etenkin marras-joulu- sekä huhti-toukokuun harjoitukset. Joulukuussa valmistun myös Hankenista, jolloin täysipäiväinen työ kovan harjoittelun ohella tuntuu tässä vaiheessa varsin haastavalta. Elo- ja syyskuun aikana on siis aika pohdiskella, jatkuuko urheilu-urani ja jos jatkuu niin missä merkeissä.

Erik Back

17.08.2020, Helsinki