Kauden 2020-2021 yhteenveto - the road (to #phase46) goes ever on and on…

Kirjoitin vuosi sitten viidettä kertaa yhteenvedon kuluneesta treeni- ja kisakaudestani ja ensimmäistä kertaa ikinä päätin silloin myös julkaista kausiyhteenvetoni. Sinä syksynä 2020 olin vaihdossa Iso-Britanniassa ja siirtynyt sen myötä britti-koutsi Nick Dakinin valmennukseen. Arvelin, että tavanomaisesta poikkeava harjoitusvuosi ulkomailla voisi kiinnostaa ja herättää mielenkiintoa etenkin muissa juoksulajien harrastajissa ja siksi päätin kertoa kokemuksistani hieman pidemmän blogitekstin muodossa. Urheilu-uraani seuranneet tai viimevuotisen yhteenvetoni lukeneet, tietävät, että kausi 2020 ja ennen kaikkea kesä 2020 oli osaltani epäonnistunut ja minulle iso pettymys.

Viime vuoden yhteenvedossa kirjoitin siitä, kuinka pakkasin laukut ja suuntasin Loughboroughin yliopistolle mielessäni kaksi tavoitetta: Suomen mestaruus 400m:llä, sekä 47 sekunnin alitus tällä sileällä ratakierroksella. Viime vuonna en päässyt lähellekään näitä tavoitteita, mutta miten tänä kesänä sitten kävikään…? Ne, jotka luulevat kisakauteni 2021 päättyneen Ruotsiottelun ennätykseeni, eivät tiedä, että kisasin vielä pari viikkoa sitten Palafrugelissa, Espanjassa… 👀

“Jos tämä kausi (2020) oli “make it or break it” -kausi, niin tämä valitettavasti päättyi “break it” -puolelle. Vielä en tässä vaiheessa osaa sanoa, mitä tämä tulevaisuudessa tarkoittaa urheilu-urani osalta, mutta kuten ylempänä kirjoitin, koen ryhmäharjoittelun hyödyn yhtenä suurimmista eduista mitä Englannista sain. Koen haastavana harjoitella yksikseni etenkin marras-joulu- sekä huhti-toukokuun harjoitukset. Joulukuussa valmistun myös Hankenista, jolloin täysipäiväinen työ kovan harjoittelun ohella tuntuu tässä vaiheessa varsin haastavalta. Elo- ja syyskuun aikana on siis aika pohdiskella, jatkuuko urheilu-urani ja jos jatkuu niin missä merkeissä.”

Näihin hieman dramaattisiin lauseisiin päättyi viime vuoden yhteenvetoni. Sitaatti kuvaa hyvin sitä epätietoisuutta, jonka kanssa painiskelin viime vuoden elokuussa. Kausi oli SM-viestejä lukuunottamatta ohi ja muutama päivä blogikirjoituksen jälkeen sain tietää, että syyskuussa aloittaisin elämäni ensimmäisen täysipäiväisen työsuhteen Generaxionilla. Olen aina uskonut, että elämässä asiat tapahtuvat syystä ja sen vuoksi alkoikin tuntua paitsi tarkoituksenmukaiselta myös jopa helpottavalta ajatukselta jättää urheilu-ura taakse ja keskittyä sekä gradun viimeistelyyn että alkavaan työuraan. Vuoden 2020 yhteenvedossa harmittelin myös ryhmäharjoittelun puutetta, mikä niin ikään latisti intoani jatkaa urheilu-uraa. Ajatus yksin treenaamisesta tuntui tylsältä ja epämotivoivalta.

Syyskuun SM-viestit toivat kuitenkin mukanaan muutamia ilonpilkahduksia ja nämä positiiviset onnistumiset saivat minut pohtimaan vielä uudestaan juoksu-uran jatkamista. Muutaman viikon harjoittelutauon jälkeen huomasin kaipaavani urheilua ja treenaamista sen verran paljon, ettei kokonaan lopettaminen tuntunut enää mielekkäältä. Siitä syystä päätin, että harjoittelen sen verran kuin ehdin ja haluan enkä mieti ja suunnittele tulevaa yhtä treeniohjelmaa pidemmälle. Päätin kuitenkin, etten ryhdy sopimaan uusia valmennuskuvioita Suomessa, sillä olin vahvasti kokenut, että brittiläinen tapa harjoitella 400 metrin juoksua oli sopinut hyvin luonteelleni. Tästä syystä tiedustelin britti-valmentaja Nick Dakinilta kiinnostusta jatkaa yhteistyötämme. Ilokseni Nick suostui jatkamaan harjoitusohjelmieni tekoa ja etävalmennussuhdettamme. 

Tässä kohtaa kuuluisat palaset rupesivat loksahtelemaan paikoilleen ja enää minulta puuttui kaipaamani treeniporukka. Treeniporukan löytäminen oli vaikeampaa kuin voisi kuvitella etenkin, kun ainoat argumentit houkutella kavereita treeniporukkaani olivat tyyliin: “viime kisakausi meni osaltani täysin vihkoon, valmentajani asuu Briteissä ja muutama viikko sitten olin paketoimassa koko juoksu-uraani, mutta tulettehan kuitenkin tiistaina treeneihin?”. Onnekseni kuitenkin viime vuoden HIFK:n “Outcast” -seurakaverit Jevgeni Aleksandrov ja Aleksi Sairanen suostuivat jatkamaan yhteisiä treenisessioitamme ja kun myös Lasse Fagerholmin valmennettava Benjamin Stendahl lähti porukkaan mukaan, oli uusi Pain-Train -ryhmämme valmis uuteen treenikauteen. 

Lokakuu oli harjoituksellisesti todella helppo ja näin ollen pystyin hyvin keskittymään sekä uuteen kokopäivätyöhöni että gradun kirjoitteluun. Marraskuussa alkoikin sitten kova treenirääkki, joka kesti pitkälti kevääseen asti. Laskin, että treenivuoteen mahtui noin 45 anaeroobista treenikertaa. En mitannut treenikaudella kertaakaan laktaatteja, mutta sykkeitä seurasin läpi treenikauden. Yli 40 “happotreenistä” kaikki eivät tietenkään olleet oksenna-ja-kuole -tyyppisiä treenejä, mutta niitäkin mahtui luonnollisesti joukkoon.

Koronasta johtuen hallikauteni jäi kolmen kilpailun mittaiseksi. Hallikauteen ei muutenkaan ollut tarkoitus sen kummemmin panostaa, joten sinällään lyhyehkö kisakausi ei vaikuttanut kokonaissuunnitelmiini. Hallikaudella juoksin kaksi 400 metrin kisaa ja nopeampi niistä oli Helsingissä juostu 48.33 aika. Aika jäi n. 0.3 sekuntia 2020 talvella juoksemastani ennätyksestä.

Pandemia vaikutti myös jonkin verran kevään treeneihin. Välillä olin onnekkaasti mukana henkilölistalla, joille Helsingin Liikuntamyllyn ovet aukesivat ja välillä taas en. Pääkaupunkiseudulla treenavien onneksi Espoossa sijaitseva yksityinen urheiluhalli Esport Center oli enemmän tai vähemmän auki koko kevään (ennen kuin katto romahti), jolloin iso osa kevään treeneistä siirrettiin Esportiin. Kevään mittaan Pain-Train vieraili myös aktiivisesti Pekka Mäkelän vetämässä kiven kovassa 400 metrin ryhmässä, jossa sulassa sovussa saimme sumplittua useampia yhteisiä treenikertoja. Näinä kertoina jouduin...tai pääsin... aika harvoin porukan veturiksi, mikä kertoi treeniporukan kovasta tasosta.

Kesän 2021 kilpailukauden aloitin 400 metrin kisalla 2. kesäkuuta Jyväskylän Motonet GP:ssä. Miesten 400 metriä Motonet GP:ssä on jo itsessään eräänlainen ihme, joten kun tällaista harvinaista herkkua on tarjolla, oli itsestäänselvää, että kausi oli avattava Jyväskylässä. Meidän juoksijoiden ja tv-yleisön iloksi miesten 400 metriä mahtui poikkeuksellisesti mukaan myös televisiolähetykseen... Juoksin Jyväskylän huippuolosuhteissa kauden ainoan päälle 48 sekunnin ajan, 48.08. Aika itsessään oli kauden ensimmäiseksi kilpailuksi ihan kelpo, mutta muistelen, että kisasta jäi silti hieman vaisu fiilis. 

Kilpailukausi jatkui Paavo Nurmi Games:ssä Turussa, jossa pääsin opiskeluaikojeni kotistadionilla ottamaan mittaa Suomen parhaista 400 metrin juoksijoista, sekä nauttimaan kansainvälisen huippukilpailun tunnelmasta. PNG:ssä juoksin voittoon ajalla 47.91. Turussa juoksu tuntui jo selkeästi paremmalta kuin Jyväskylässä. Etenkin nopeuspuoli tuntui ottavan suuria kehitysaskelia alkukesän lämmetessä. Pikaisen Romanian joukkue-EM reissun jälkeen pääsin mittaamaan nopeustasojani lempikyläkisoissani Somerolla Juhannuksena, jossa pieneen vastatuuleen (-0.1 m/s) paransin lähes kymmenyksellä 100 metrin ennätystäni lukemiin 10.67. Hyvän satasen jälkeen ehdin jo unelmoida 21.2 alkavasta 200m:n ajasta, mutta tuntia myöhemmin 200 metrin maalissa kello pysähtyikin 21.53 aikaan, eli 0.04 sekunnin päähän ennätyksestäni.

Uuden nopeustason löytäminen lisäsi itseluottamustani ja odotin kuin kuuta nousevaa seuraavaa 400 m:n kilpailua. Sen aika koitti Jämsänkoskella Pikajuoksukarnevaaleissa, jossa ampaisin telineistä kuin sutta pakoon. Ensimmäinen puolisko kilpailussa oli todennäköisesti tähänastisen urani nopein, minkä takia loppusuora kestikin turhan kauan. Joka tapauksessa uusi kauden paras tulos 47.76 jäi vain muutaman sadasosan päähän ennätyksestäni. Tässä kohtaa alkoivat odotukset loppukesää kohtaan olla korkealla, sillä tiesin, että vahvalla loppusuoralla pystyisin juoksemaan 400 metriä 47 sekunnin pintaan ja jopa alle. 

Viikon kuluttua Jämsänkosken kisasta suuntasin muun suomenruotsalaisen yleisurheiluväen kanssa Närpiöön, jossa järjestettiin SFI:n mestaruuskilpailut. SFI:n mestaruuskisoissa juostaan 100 metrillä ja 200 metrillä alkuerät, mikä takaa, että kilpailuissa saa mahdollisuuden juosta monta hyvää juoksua. Muutama vuosi sitten myös 400 metrillä juostiin vielä alkuerät aamupäivällä ja finaali iltapäivällä. Valitettavasti näin ei ole enää ja juurikaan parempaa treeniä esimerkiksi Kalevan Kisoja tai muita arvokisoja varten ei ole kuin nämä kaksi 400 metrin kisaa nopealla aikataululla. Tänä vuonna omat SFI:n mestaruuskilpailuni päättyivät jo ensimmäisenä kilpailupäivänä, koska etureiteni revähti 200 metrin finaalissa. Repeämä oli (onneksi) niin pieni, että kävin magneetissa kuvauttamassa repeämän vasta neljä päivää myöhemmin. Vamman kuntouttaminen oli kuitenkin valitettavan pitkä ja sitkeä prosessi. En pystynyt juoksemaan piikkareilla kolmeen viikkoon ja kilpailutauko venähti neljään viikkoon. 

Neljä viikkoa kilpailutaukoa heinäkuussa ei ollut ideaalitilanne etenkään, koska Suomeen oli heinäkuussa ruvennut rantautumaan uusia “superpiikkareita”. Superpiikkareista tekee superit niiden pohjasta löytyvä hiilikuitulevy. Aika näyttää mikä superpiikkareiden todellinen vaikutus on pikajuoksussa ja yleisurheilussa ylipäätään. Oma mutu-tuntumani on, että uusista hiilikuitupiikkareista on kyllä jonkin verran hyötyä pikajuoksussa. Itse koen suurimman hyödyn siinä, että tunnen pystyväni juoksemaan 400 metrin kilpailun ensimmäisen puolikkaan yhtä kovaa kuin aikaisemmin, mutta kuluttamatta yhtä paljon voimia kuin ennen. Näin ollen etenen loppusuoralle paremmissa voimissa kuin aiemmin. En osaa tarkemmin analysoida mistä se johtuu. Ehkä piikkarin jäykkä pohja kompensoi joitain lihasheikkouksiani ja mahdollistaa taloudellisemman juoksutekniikan(?) Mutta kuten sanottu...mutu-tuntumaa...ja voihan olla, että 45 happotreenin ja muutaman kevyemmän viikon jälkeen elimistö kestää paremmin korkeita laktaatteja kuin ennen. Kun tarkastelee tilastoja maailmalta, on vaikeata löytää mitään selkeätä konsensusta siitä, että uudet hiilikuitupiikkarit parantaisivat tulostasoa pika- tai keskimatkoilla. Sitä paitsi maailman huipulla hiilikuitupiikkarit ovat olleet käytössä jo pidempään. Keskustelu superpiikkareista ja niiden potentiaalisesta hyödystä vaikuttaa kuitenkin jumittuneen 400 metrin ja 400 metrin aitojen ympärille. Lieneekö syynä Karsten Warholmin ja Sydney McLaughlinin olympialaisissa tekemät huikeat maailmanennätykset? Ehkäpä, mutta tuskin hiilikuitulevyistä on myöskään “haittaa” 100 ja 200 m:llä, 800 ja 1500 m:llä tai vielä pidemmillä ratamatkoilla. Oli miten oli, uskon vahvasti, että teknologia menee tässäkin tapauksessa eteenpäin ja hiilikuitupiikkarit ovat tulleet jäädäkseen. Samalla tavalla kuin hiilimurska vaihtui tartanradaksi ja tartan vaihtui nopeammiksi mondoradoiksi.

Minun elämääni superpiikkarit tulivat ryminällä mukaan elokuun puolessa välissä, kun vihdoin pääsin taas kisaamaan. Kotikentälläni, Eläintarhan urheilukentällä, juoksin huippuolosuhteissa uuden ennätykseni 400 metrillä, 47.36. Superpiikkareiden fyysistä etua en osaa tarkemmin arvioida, mutta henkinen etu oli ainakin minulle merkittävä. 400 metriä on myös henkisesti raskas laji ja itseluottamuksella on suuri merkitys. Kun tuntee, että on fyysisesti hyvässä kunnossa on myös paljon helpompi saavuttaa henkinen hyvänolontunne. Tällöin on mahdollista saavuttaa eräänlainen flow-tila, missä on helppo suorittaa miettimättä mitään muuta. Tunnetta on vaikea kuvailla sanoin, mutta adjektiivi “rauhallinen” kuvaa mielestäni parhaiten tunnetta. Silloin juoksusta ja juoksua edeltävistä hetkistä puuttuu tietynlainen negatiivinen jännitys, pelko, ylilatautuminen tai ylianalysointi. Omat parhaat juoksuni ovat aina olleet ne, joista en muista mitään. Eltsun juoksusta ja juoksua edeltävistä hetkistä muistan aika paljon. En ollut muutamaan viikkoon kisannut, etureidessä oli edelleen ajoittain tuntemuksia ja kunto oli mysteeri. Tällöin koin, että erityisesti henkisesti oli tärkeätä, että vaikka kunto oli kysymysmerkki, niin ainakin minulla oli hyväksi todetut piikkarit käytössä.

Eltsun kilpailu jäi Kalevan Kisojen kenraaliksi. Tarkoituksenani oli kisata vielä viikkoa ennen Tampereen Kalevan Kisoja, mutta elokuun lopun hyinen ja sateinen keli päätti toisin. Kauden pääkilpailuun Kalevan Kisoihin lähdin rauhallisin mielin. Suomen 400 metrin taso sekä miehissä että naisissa oli ottanut selkeän harppauksen eteenpäin ja ennen Kalevan Kisoja Suomesta löytyi jo seitsemän 48 sekunnin alittajaa, kun aikaisempina kausina niitä on löytynyt vain muutama. Kalevan kisojen eräjaossa (tehdään rankingin mukaan) onni ei suosinut minun erääni, sillä kahdeksasta finalistista neljä pääsi finaaliin eräni kautta. Eipä ainakaan tarvinnut hirveästi taktiikoita miettiä, vaan riitti, että juoksin noin 380 metriä normaalia kisavauhtia ja lopussa pystyin hieman hölläämään. Erävoitto ajalla 47.73 tarkoitti sitä, että finaalissa juoksisin radoilla 3-6, mikä tarkoitti sitä, että en joutuisi tiukoille sisäradoille tai että joutuisin ns. sokkona juoksemaan ulkoradoilla. 

Finaaliverryttelssä tunsin itseni aika väsyneeksi, mutta tilanne on kahdeksalta aiemmalta vuodelta tuttu ja tiesin, että muillakin finalisteilla on pitkälti sama tunne kuin minulla. Finaaliin lähdettäessä tiesin etukäteen, että Eljas Aalto ja Viljami Kaasalainen tulevat aloittamaan minua nopeammin. Oma vahvuuteni tänä kesänä on ehdottomasti ollut 400 metrin kilpailun viimeiset 100 metriä ja näin ollen tiesin, että kisa tulee olemaan hallussani, kunhan pystyn keskittymään omaan juoksuuni ja olemaan välittämättä muiden tekemisistä. Loppusuoralle tultaessa olin etenkin Eljasta metrikaupalla perässä, mutta tunsin, että voimia oli edelleen runsaasti jäljellä. Viimeiset 20-30 metriä taistelimme Viljami Kaasalaisen kanssa mestaruudesta, mikä lopulta kääntyi muutaman kymmenyksen turvin minulle, ajalla 47.63. Yleisen sarjan 400 metrin Suomen mestaruus, check ✅!

Sitten #phase46 perään...

Muutamaa viikkoa myöhemmin Ruotsiottelussa Tukholmassa pääsin jo sen verran lähelle, että maalissa olin 99 %:a varma, että nyt alittui 47 sekuntia. Ei alittunut. Loppuaika, uusi ennätys oli 47.14. Instagramissa ehdin jo Ruotsiottelun jälkeen ilmoittaa, että kausi on SM-viestejä lukuunottamatta paketissa, mutta Oulun SM-viestien epävirallinen 46.0 sek osuusaika sai minut pakkaamaan kisarepun vielä kerran 48 tunnin kisaretkelle Parafugeliin, Espanjaan. Jaksoitko lukea tänne asti? Kova! Kiitos siitä! 🙏 Tästä yhteenvedosta piti tulla selkeästi viime vuotta lyhyempi, mutta eipä tainnut tullakaan… Noh, mites se Espanjan nelkku? 47.43. Antikliimaksi, tiedän. Olisi kieltämättä ollut kiva kirjoittaa vaikka 46.99 tuohon tilalle, mutta tällä kertaa ei riittänyt paukut, tai sitten kesä loppui kesken…

Olen kesän ja syksyn mittaan pohtinut miksi tämä kilpailukausi onnistui niin paljon paremmin kuin edellinen. Luonnollisesti viime kauden loukkaantumiset verottivat parasta kilpailukuntoani, mutta se ei voi pelkästään selittää yli sekunnin eroa 400 metrillä kausien välillä. Tämän kauden harjoitussyklit ja viikoittaiset rytmitykset ovat päällisin puolin varsin  identtiset edelliskauden kanssa. Suurin ero 2020-2021 ja 2019-2020 -kausien välillä liittyy kokonaiskuormituksen kestoon ja palautumiseen. Treenien ulkopuolella kuormitusta oli selkeästi tänä vuonna enemmän kuin aikaisemmalla kaudella; etenkin talvella, kun työstin gradua töiden ja urheilun ohella. 

Treeneissä kuormitusta oli myös astetta enemmän. Tämä ilmeni esimerkiksi useammalla treenivedolla tai sarjalla, lyhyemmällä palautuksella tai nopeammilla tavoiteajoilla. Sinällään sekään ei ole mitenkään yllättävää tai epätavallista. Näistäkin seikoista huolimatta suurin ero tämän ja viime vuoden treenikausien välillä oli kuitenkin  se, kuinka paljon paremmin elimistöni kesti ja otti vastaan kovia treenejä ja treenijaksoja tällä kaudella. Tämä taas edisti palautumistani kovemmista treeneistä, jolloin pystyin myös laadukkaammin suorittamaan seuraavan viikon treenejä. Pohtiessani viime vuoden harjoitus- ja kilpailukautta ja verratessani sitä tähän vuoteen, uskon, että yksi suurimpia syitä kehitykselleni liittyi nimenomaan siihen, miten elimistö toisena treenikautena oli jo totuttautunut ei-niin-uudelle harjoitusohjelmalle. Tästä syystä odotankin jo innolla kohta alkavaa uutta treenikautta ja sitä miten elimistöni toimii, kun kohta lähdetään rakentamaan kolmatta treenikautta Dakinin valmennuksessa.

Yleisesti ottaen kausi 2020-2021 oli osaltani hyvin onnistunut, vaikka en saavuttanutkaan aivan kaikkia tavoitteitani. Sanoin kesällä leikkimielisesti Svenska YLE:n haastattelussa, että ura jatkuu niin kauan kunnes isäni 400 metrin ennätys 46.74 alittuu. Sitä kohti siis! #phase46

Lähde mukaan matkalleni? Kisapaidassa ja verkkatakissa on tilaa, somesta puhumattakaan: erikvback@gmail.com.