Yhteenveto kaudesta 2021-2022 - Jättivätkö superpiikkarit pysyvän muistomerkin oikeaan akillesjänteeseeni?

Kolmas kausi “uuden” valmentajan ja uuden valmennuskuvion kanssa on nyt takanapäin ja samalla on kolmatta kertaa aika päivitellä tänne blogin puolella miten mennyt treeni- ja kilpailukausi oikein meni. Mennyt kausi oli monella mittarilla erilainen kuin yksikään aikaisempi kilpailukauteni. Suurin muuttuja edellisiin kausiin oli se, että kisoja ei tullut juostua tänä vuonna kuin ihan muutama. Syy tälle ei ollut tarkoituksenmukaista eikä johtunut omasta halustani olla kilpailematta, vaan tänä kesänä loukkaantumiset laittoivat keppejä rattaisiini. Mutta palataan tähän yksityiskohtaisemmin hieman myöhemmin tässä blogitekstissä. Ennen sitä suunnataan noin 10 kuukautta ajassa taaksepäin ja aloitetaan 2021-2022 kauden yhteenveto viime syksystä. 

Jos olet viime vuoden yhteenvedon lukenut, tiedät että kesällä 2021 meni minulla urheilullisesti kaikki enemmän tai vähemmän nappiin. Enkat paukkui ja Suomenmestaruuskultaa ripustettiin kaulaan. Muussakin elämässä tapahtui merkittäviä tapahtumia kihloihin menemisestä 💍 ensiasunnon ostoon 🏡 Nousukiito was real!! 🚀 Olen liian nuori tietääkseni millaista elämä 80-luvulla oli, mutta tuolta sen varmasti täytyi tuntua ennen kuin lama pysäytti juhlat.

Näin ollen 2021-2022 kauteen lähdin tarmoa täynnä, toiveikkaana ja suunnitelmat selvänä: 

Minimitavoite: 47 sekunnin alittaminen.

Päätavoite. EM-kisoissa juokseminen.

Kiva bonus: Suomenmestaruuden uusiminen.

Loka-joulukuun treenit menivät pitkälti niin kuin ne aikaisempina vuosinakin olivat menneet. Ei mitään erityistä kehitysharppausta verrattuna aikaisempiin talviin, mutta en ole aiemminkaan kokenut, että loka-joulukuun treeniajoilla tai -suorituksilla on kovinkaan suurta merkitystä isossa kokonaisuudessa. Tärkeintä näinä kuukausina on pysyä terveenä ja graindata läpi pitkän ja puuduttavan peruskuntokauden. Hallikauteen lähdin suhteellisen matalin odotuksin. Tavoitteeni olivat vahvasti kesän kilpailukaudessa ja sitä paitsi hallikausi toimiikin usein monella yleisurheilijalla enemmänkin henkisenä kilpailutaukona kovista ja pitkistä treeneistä ja treenijaksoista, kuin merkityksellisenä kilpailukautena. Ja näin minullakin. Tästä huolimatta hallikauteni oli varsin heikko. En oikein missään vaiheessa löytänyt nopeuttani tammi-helmikuun aikana ja kilpailukausi päättyikin viikko ennen SM-halleja pieneen takareiden repeämään. 

Maalis-huhtikuussa hommat alkoivat mennä vauhdilla eteenpäin ja onnistuneen Portugalin etelänleirin jälkeen odotukset alkavaa kilpailukautta olivat suuret. Treenijakso oli kova ja piikkareilla painettiin menemään parhaimmillaan 5 treeniä viikossa. Elokuun EM-kisojen rankingia varten tiesin tarvitsevani useamman onnistuneen kilpailun ja siitä syystä kilpailukauteni alkoi aikaisemmin kuin koskaan aiemmin. Yksilöpaikan lisäksi, Suomella oli pitkästä aikaa realistiset mahdollisuudet juosta myös 4x400m:n viesti arvokisoissa, mutta tällöin oli varauduttava, että yksilökilpailujen lisäksi täytyisi kilpailukalenterista tehdä tilaa muutamalle alkukesän viestikilpailulle. Toukokuun lopussa juoksin Belgiassa 47.41, joka oli heittämällä nopein aika minkä olen koskaan toukokuussa juossut. En ollut aiemmin edes 48 sekuntia alittanut toukokuussa. Valitettavasti tämä jäi myös kesän parhaaksi noteerauksekseni. Huhtikuussa ensimmäistä kertaa vaivannut akillesjänne oli alkanut kipuilemaan oikein kunnolla. Kipu ei varsinaisesti kohdistunut akillekseen, vaan enemmänkin akilleksen sisäreunan bursiitin alueelle (tai näin minä ainakin luulin). Urheillessa (etenkin näillä kilsoilla) sattuu aina johonkin. Tärkeintä on osata erottaa mikä on ns. hyvä kipu ja mikä on paha kipu. Olen mielestäni aika hyvä tässä ja en ihan heti jätä treenejä kipujen takia välistä. Huhtikuusta kesäkuuhun jatkoin treenaamista ja kisaamista kipua sietäen, pääasiassa koska kipu usein väheni alkuverryttelyn myötä. Oman elämäni fysioterapeuttinani sääntö numero yksi on, että jos kipu vähenee treenin mittaan on kipu “hyvää kipua”. Bursiittikipu kuului ehdottomasti hyvän kivun kategoriaan. Kunnes ei enää kuulunutkaan. Kesäkuun alussa olimme maajoukkueen kanssa Tukholman Sollentunassa juoksemassa 4x400 m:n viestin Ruotsia vastaan, kun kipu alkoi olla lähes sietämätöntä. Olin aikaisemmin viikolla ollut kilpailemassa Briteissä minkä jälkeen en enää seuraavassa treenissä ollut pystynyt juoksemaan piikkareilla. Sollentunan kisaan oli kuitenkin vielä kolme päivää, joten olin optimistinen, että jalka ehtisi rauhoittua Tukholman kisaa varten. Sollentunan verryttelyssä jalka alkoi olla sen verran ärtynyt, että olisi ollut syytä viheltää peli poikki. Meitä oli viisi kaveria reissussa mukana, mikä tarkoitti sitä, että varamies oltaisiin voitu vaihtaa tilalleni. Sain kuitenkin noin 30 minuuttia ennen starttia tulehduskipulääkettä minkä vaikuttaessa totesin, että lähtisin juoksemaan. Sillä olihan kyseessä vain hyvin tulehtunut bursiitti 🥲 Calling-teltassa 15 minuuttia ennen starttia pohdin hyvän ystäväni Roope Saarisen sanoja: “Ikinä ei tiedä milloin on viimeistä kertaa piikkarit jalassa…” Nyt jos koskaan tuntui siltä, että Roopen sanat käyvät viimeistään takasuoralla toteen. Sain kolmannella osuudella Alatuvan Konstalta kapulan käteen ja ensimmäisen parin askeleen jälkeen kipu ei muistuttanut itsestään. Adrenaliini on tunteista voimakkain ja sen avulla juoksin todennäköisesti kilpailukauteni nopeimman ratakierroksen lentävällä 46.4 sekunnin ajalla. 

Sanomattakin on selvää, että Tukholman reissun jälkeen kivulle oli tehtävä jotakin. Olin tähän asti vältellyt kortisonin piikittämistä bursiittiin, sillä kortisonipiikki laitettaisiin aivan akillesjänteen viereen, jolloin olisi olemassa riski, että akillesjänne haurastuisi kortisonista. Kipu oli kuitenkin tässä kohtaa niin suurta, että en kokenut että muita vaihtoehtoja olisi. Kortisoni laitettiin ultra-äänen avulla, jolloin radiologi sai laitettua piikin varmuudella tulehtuneeseen bursiittiin, eikä esimerkiksi akillesjänteeseen. Ultrassa akilles näytti oikein terveeltä ja ehjältä mikä oli luonnollisesti iso helpotus. Viikko kului kortisonipiikin annosta eikä kipu ollut hävinnyt mihinkään, juokseminen ei enää onnistunut edes lenkkareilla ja näin ollen suuntasin seuraavaksi magneettikuvauksiin. Magneettikuvan tulokset oikeastaan päättivät kauteni. Akillesjänteeni oli pituudeltaan 5 cm tulehtunut, revennyt 1 cm sekä pituudeltaan ja leveydeltään ja paksuutta jänteessä oli enää jäljellä 1 millimetrin verran. Eli käytännössä akillesjänteeni oli 1 millimetrin päässä täysrepeämästä. Tämän lisäksi myös kantaluuni oli lievästi tulehtunut ja siihen oli kasvanut ns. luupiikki (Haglundin kantapää). Luettuani töissä radiologin lausunnon uskalsin juuri ja juuri nousta työtuolistani, sillä millimetri jännettä ei kuulosta kovin turvalliselta määrältä akillesjännettä 🥴 Luottofyssarini Einari Kurittu loi kuitenkin toivoa tilanteeseen opettamalla miten jänteet toimivat, jolloin pahin kuumotus akilleksen totaalikatkeamisesta alkoi hälventyä. Einarin kanssa painettiin hommia koko kesä, jotta jalka saataisiin vielä juoksukuntoon. Kuntoutusprosessi sujui yllättävänkin suoraviivaisesti ja 8 viikkoa myöhemmin löysinkin itseni Kalevan Kisojen lähtöviivalta. Kovin montaa juoksutreeniä en ollut ennen Kalevoita ehtinyt tehdä, mutta luotin vahvasti siihen, että ne kuuluisat “pohjat” kantavat vielä 8 viikon tauonkin jälkeen. Alkuerissä noin 280 metrin kohdalla totesin itsekseni, että ei ne kyllä kanna ja palkinnoksi sain 6 tunnin yöjunan takaisin Helsinkiin. Kalevan Kisojen jälkeen kävin pari treeniä tekemässä, mutta motivaatio juosta kipeällä ja revenneellä akilleksella oli tässä kohtaa aika lähellä nollaa. Lyhyen comebackin jälkeen oli aika ruveta pohtimaan mitä jänteelle tehdään. 

Mutta ennen kuin mennään siihen, niin lupasin tekstin alussa, että käydään yksityiskohtaisemmin läpi mitä akillekselle oikein kesällä kävi. Eli ei muuta kuin asiaan. Tavallisemmin kuulee puhuttavan äkillisistä akillesjännerepeämistä, eli ns. totaalirepeämistä, jossa akillesjänne menee yhtäkkiä poikki 💥 Minun repeämä ei aiheutunut äkillisesti, vaan kyseessä on ns. rasitusvamma. Vamma joka alkoi ärtyä huhtikuussa ja paheni parissa kuukaudessa sellaiseen tilaan, että juokseminen ei enää ollut mahdollista. Tarkkaa syytä on mahdoton tietää, mutta uskon itse, että repeämä on peräisin ns. uuden sukupolven hiilikuitupiikkareista jotka otin ensimmäistä kertaa käyttöön tällä kaudella Portugalin harjoitusleirillä. Olen keskustellut useamman ortopedin kanssa repeämästä ja yhden ortopedin analyysi oli, että piikkarin ahdas ja jämäkkä reuna on painautunut kantaluuhuni, aiheuttanut luupiikin joka taas on painautunut akillesjänteeseeni, vähän kuin tasaisesti askel askeleelta “sahannut” akillesjännettäni poikki. Kuten sanottua, en voi varmuudella tietää johtuuko repeämä tästä. En osaa myöskään ottaa kantaa onko jämäkällä hiilikuitupohjalla tekemistä tämän kanssa. Hiilikuitu materiaalina on niin kovaa ja taipumatonta, että kun se ei jousta on jonkun muun joustettava, esimerkiksi ihmisluun. Uuden sukupolven hiilikuitupiikkarit ovat herättäneet paljon keskustelua viimeisen puolentoista vuoden aikana. Viime vuoden yhteenvedossa pohdin hyötyjä mitä uudet piikkarit ovat tuoneet esimerkiksi ratakierroksen ja aidatun ratakierroksen suorituksiin ja aikoihin. Tänä kesänä esimerkiksi Euroopan taso 4x400 m:llä on ollut hurja! Sinällään ei kovin ihmeellistä, jos ratakierroksella hiilikuitupiikkarin etu olisi vaikka 0,5 sekuntia, kertautuu se luonnollisesti pitkässä viestissä mikä voisi selittää useamman maan kovan kehityksen viimeisen parin vuoden aikana. Ehkä ensi vuoden yhteenvedossa olen tässä asiassa viisaampi tai ainakin entistä pohtivampi.  

Tätä kirjoittaessa makaan sohvalla Walker-ortoosi jalassa. Liikuntaa ei tule pahemmin tehtyä ja aika kuuluukin pitkälti äänikirjoja kuunnellessa. Akillesjänteen kuntoutus on edelleen kesken ja tällä hetkellä pohdinnassa on, että leikataanko jänne asap vai luotetaanko siihen, että jänne kuntoutuu juoksukuntoon itsestään ja että luupiikki ei muissa kengissä paina akillesjännettä uudestaan rikki. Epävarmuudessa on ikävä elää, mutta leikkaaminen ja etenkin kantaluun hiominen on uran jatkon kannalta riskialtista minkä takia toivo elää vielä, että jänne paranee ilman leikkaustoimenpiteitä. Toisaalta tuleva kausi koputtelee jo ovella ja päätöksiä täytynee lähipäivinä ja -viikkoina tehdä. Kaikesta huolimatta en ole halunnut lähteä surkuttelulinjalle (paitsi ehkä ekaa paria päivää lukuunottamatta… 👀). Tottakai harmittaa, että kilpailukausi jäi tänä kesänä välistä, mutta samalla tiedän että kunto oli toukokuussa kova, järjestelmä toimii, treenit puree ja enkat paukkuu. Voin myös olla kiitollinen, että olen saanut urheiltua näinkin kauan ilman leikkausta vaativaa loukkaantumista. Ehkä tälläkin kertaa, lähitulevaisuus näyttää.